Konjugation zu «vīlēscere, vīlēscō, vīluī,-»

	Präs. Ind. Akt.	Präs. Konj. Akt.	Imperf. Ind. Akt.	Imperf. Konj. Akt.	Fut. I Ind. Akt.
1. Pers. Sg.	vilesc‑o	vilesc‑a‑m	vilesc‑eba‑m	vilesce‑re‑m	vilesc‑a‑m
2. Pers. Sg.	vilesc‑i‑s	vilesc‑a‑s	vilesc‑eba‑s	vilesce‑re‑s	vilesc‑e‑s
3. Pers. Sg.	vilesc‑i‑t	vilesc‑a‑t	vilesc‑eba‑t	vilesce‑re‑t	vilesc‑e‑t
1. Pers. Pl.	vilesc‑i‑mus	vilesc‑a‑mus	vilesc‑eba‑mus	vilesce‑re‑mus	vilesc‑e‑mus
2. Pers. Pl.	vilesc‑i‑tis	vilesc‑a‑tis	vilesc‑eba‑tis	vilesce‑re‑tis	vilesc‑e‑tis
3. Pers. Pl.	vilesc‑u‑nt	vilesc‑a‑nt	vilesc‑eba‑nt	vilesce‑re‑nt	vilesc‑e‑nt

	Perf. Ind. Akt.	Perf. Konj. Akt.	Plusquamperf. Ind. Akt.	Plusquamperf. Konj. Akt.	Fut. II Ind. Akt.
1. Pers. Sg.	vilu‑i	vilu‑eri‑m	vilu‑era‑m	vilu‑isse‑m	vilu‑ero
2. Pers. Sg.	vilu‑isti	vilu‑eri‑s	vilu‑era‑s	vilu‑isse‑s	vilu‑eris
3. Pers. Sg.	vilu‑it	vilu‑eri‑t	vilu‑era‑t	vilu‑isse‑t	vilu‑erit
1. Pers. Pl.	vilu‑imus	vilu‑eri‑mus	vilu‑era‑mus	vilu‑isse‑mus	vilu‑erimus
2. Pers. Pl.	vilu‑istis	vilu‑eri‑tis	vilu‑era‑tis	vilu‑isse‑tis	vilu‑eritis
3. Pers. Pl.	vilu‑erunt, vilu‑ere	vilu‑eri‑nt	vilu‑era‑nt	vilu‑isse‑nt	vilu‑erint